Voi ei, mää tein sen taas!!! Miks mun taas piti avata suu, miks en vaan ollut hiljaa!?!?
Tuttu tunne meikäläiselle, joka ei osaa hillitä itseään ja tekee ja sanoo asioita, ennenkö järki ja ajatus ehtii mukaan. Olen monesti toivonut, että olisin hitaampi 🙂 Mutta ei voi mitään. Hätäilevä ja nopea luonteenpiirre on ominaista meille adhd-ihmisille; ei vaan malta odottaa sitä kahta sekuntia, jolloin järki ja ajatus olisi mukana. (ADHD:n keskeisimpiä oireita ovat tarkkaamattomuus, ylivilkkaus ja impulsiivisuus). Onneksi iän myötä olen vähän hidastunut ja oppinut hillitsemään itseäni.
Tässä kohtaa moni ns. normaali ihminen ajattelee, että miksi sitä ei vaan ole rauhallisemmin ja pysy hiljaa. Voi kunpa se olisikin niin helppoa, mutta se ei vaan ole niin. Tätä voi verrata siihen, että kun ihminen kaataa jotain, sitä ihan vaistomaisesti, mitään ajattelematta, yrittää saada siitä kiinni, eikä siinä ajattele sitä kiinniottamista. Kaikki vaan tapahtuu yht’äkkiä, vaistomaisesti. Tai ainakin minä toimin niin. Ja joo, olen itse monen monta kertaa miettinyt sitä, että miksi en vaan voi olla hiljaa ja pysyä paikallani 😀
Muistan nuoruudestani nolon ja erittäin hyvän esimerkin tästä. Olin töissä isäni lehdessä Vaasassa, jossa olin latojana ja ilmoitusvalmistajana. Se oli sitä aikaa, kun Mac-tietokoneet oli linnunpönttöjä ja lehti tehtiin leikkaa-liimaa -tyylillä, joskus 1980-luvun loppupuolella. Sisään tuli yhden liikkeen yrittäjä ja hän halusi jutella kanssani mainoksesta, joka oli tulossa seuraavaan lehteen. Hänellä oli mainoksen käsikirjoitus mukana, käsin kirjoitettuna ja piirrettynä. Kyseessä taisi olla puolen sivun mainos, eli ei mikään ihan pieni. Joka tapauksessa, siinä mentiin yhdessä hänen kanssaan läpi käsikirjoitusta ja hän kysyi mielipidettäni siitä. Kun kerran kysytään, niin minä tyttöhän vastasin totuudenmukaisesti 19-vuotiaan varmuudella ja jo konkarina omassa työssäni, että ”tää mainoshan olis näin tehtynä ihan hirveen näköinen.” Kaveri ei siitä oikein tykännyt, vaan sanoi, että ”olen tämän ihan itse suunnitellut.” Meikäläinen meni kyllä ihan noloksi, kun näin kaverin ilmeen. Tämä tilanne on jostain syystä jäänyt elävästi mun mieleeni ja oli opetus, että aina ei pidä vastata suoraan kysymykseen suoraan 😀
Minulle on tänä päivänäkin vaikeata olla vastaamatta suoraan, kun minulta suoraan kysytään. Ja monesti vastaan, vaikka minulta ei kysytäkään. Tämä(kin) on ärsyttävä piirre itsessäni. Olen kuitenkin jo oppinut hillitsemään itseni, yleensä. Joskus vielä pääsee lipsahduksia. Toisaalta olen sitä mieltä, että asiasta kun asiasta voi puhua suoraan. Eri asia sitten on, miten asiat sanotaan. Eli oikeastaan tärkeätä ei ole se, MITÄ sanotaan, vaan se, MITEN sanotaan. Vai onko tämäkin vaan mun kieroutuneen ja ylivilkkaan mielen tuoma omituinen mielipide?