Ehkä vähän tuli liioiteltua otsikossa, mutta kyllähän ”seikkailu” kuulostaa paljon hauskemmalle ja mielenkiintoisemmalle kuin ”mini-rogaining”. Eihän suurin osa edes tiedä, mitä on rogaining.
Lyhyesti sanottuna rogaining on pistesuunnistusta, jossa rastit haetaan itse valitussa järjestyksessä ja rasteja haetaan niin monta kun ehditään määrätyssä ajassa. Tavallisesti rogaining-kisojen / tapahtumien kestot vaihtelevat kolmen ja 24 tunnin välillä. Kartta saadaan 1-2 tuntia ennen lähtöä ja jokainen partio suunnittele itse reittinsä ennen lähtöä.
Jämi Mini-Rogaining 2020
Lauantaina 26.9. lähdettiin aamusta ajelemaan kohti Jämiä. Meillä oli edessä kolmen tunnin roga Jämillä. Matkalla ihastelin syksyistä luontoa ja olin ihan täpinöissä, kun pian päästään kolmeksi tunniksi Hämeenkankaan upeisiin kangasmaastoihin hölkyttelemään 😀
Jämi Areenalla oli koronan vuoksi hygieniaohjeet näyttävästi esillä. Väkeä oli paikalla vähän verrattuna siihen, paljonko siellä on aikaisemmin ollut. Jannen kanssa ollaan 10 vuotta sitten oltu ensimmäistä kertaa Jämin mini-rogassa mukana. Muutama vuosi on jäänyt väliin, kun on ollut muuta ohjelmaa samana päivänä, mutta ollaan taidettu osallistua viisi kertaa tähän tapahtumaa.
Reittisuunnitelma
Kartta on A3-kokoinen, jota molemmat katseli tarkasti. Minä nimenomaan katselin, Janne aloitti samantien reitin suunnittelemisen. Mun on ihan turha sekaantua reittisuunnitelman tekemiseen, koska Janne on lukenut erilaisia suunnistuskarttoja yli 40 vuotta, minä vajaat puoli vuotta.
Suunnittelu oli kyllä alkanut jo kotona, kun mietittiin, paljonko kolmessa tunnissa pystytään etenemään Jämin maastossa. Otettiin varovainen arvio, että 6 kilometriä tunnissa, 10 minuuttia / kilometri, pystytään etenemään.
Ihan kokonaan ei tällä kertaa reittiä suunniteltu valmiiksi, vaan lopetettiin rastille numero 42. Siihen tulisi matkaa reilut 12 kilometriä. Tästä eteenpäin tehtäisiin suunnitelma sen jälkeen, kun nähdään paljonko meillä on mennyt aikaa tälle rastille tultaessa.
Juostaan paljon polkuja, vähän tietä
Jannella oli suunnitelma, että juostaan mahdollisimman paljon maastossa ja mahdollisimman vähän tiellä. Se johtuu siitä, että hän juoksee minua nopeammin maastossa. Tiellä minä kuulemma kiihdytän liikaa vauhtia ja hänen on välillä vähän hankala pysyä vauhdissa mukana. Ja se on totta: kun juostaan tiellä, mennään rinnakkain tai minä vähän edellä, mutta heti kun hypätään ojan yli maastoon, mun vauhti tippuu ja Janne jatkaa samaa vauhtia. Mutta, eihän se ole ihmekään, kun mies on juossut aina, siis oikeasti aina, metsässä 😀
Juomat ja eväät selkään ja menoksi
Reitti saatiin piirrettyä karttaan, joten eväät selkään, nastarit jalkaan ja lähtöpaikalle. Molemmille oli evääksi geelit, energiavohvelit ja -marmeladia. Jannella juomaliivi, mulla juomavyö. Ensimmäisistä pitkänmatkan kisoista meidän eväät on kyllä todellakin vähentyneet. Ensimmäisissä tapahtumissa meillä oli oikein kunnon eväät mukana, mm. meetwursti-ruisleipää 😀 Nyt ei enää sellaisia viitsitä kantaa näin lyhyessä kisassa mukana. Mitä vähemmän kannettavaa, sitä kivempi juosta. Toki, kun lähdetään pidemmille matkoilla, viisi tuntia ja yli, silloin täytyy lisäenergiatkin olla sen mukaiset.
Vihdoinkin liikkeelle
Ohjatun alkuveryttelyn jälkeen päästiin vihdoin klo 10.30 lähtemään liikkeelle. Hetken juostiin tiellä, kunnes päästiin maastoon ja siirryttiin meille niin tuttuun juoksujärjestykseen.
Sieltä ne rastit reittisuunnitelman mukaisessa järjestyksessä yksi kerrallaan löytyi. Lämpötila oli liki 20 astetta. On näitä kisoja joskus vedetty hirveessä vesisateessa, tuulessa ja kylmässä, joten tällaista unelmasäätä osaa arvostaa.
Maastossa oli paljon puolukoita. Mun piti niitä välillä pysähtyä syömään, kun en yksinkertaisesti voinut jatkuvasti juosta niiden ohi. Sen jälkeen pitikin aina ottaa hirvee spurtti, että sain Jannen kiinni. Välillä saatiin metsässä hölkätä ihan kaksin, ilman että nähtiin muita, välillä taas oli paljonkin väkeä samalle rastille menossa tai sieltä tulossa.
Puolimatkan energiatankkaus
Puolessa välissä aikaa pidettiin tankkaus- ja suunnittelutauko. Meillä oli mennyt paljon paremmin, kuin etukäteen oltiin suunniteltu. Me oltiin puolessatoista tunnissa edetty melkein 12 kilometriä. Hyvä me! Kyllä kelpasi istahtaa alas ja syödä energiavohvelit ja hörpätä päälle urheilujuomaa.
Muutaman minuutin evästauon jälkeen matka jatkui tutussa järjestyksessä. Me ei todellakaan juostu paljoa tiellä. Janne piti huolen, että juostaan maastossa. Yritin kyllä varovasti välillä sanoa, että voitaisiin juosta hetken tietä tai polkua pitkin.
Maasto näyttää kuvissa kovin tasaiselle ja helposti edettävälle. Sitähän se toisaalta onkin, mutta kun jalat uppoaa nilkkoja myöten alustaan, koukistajalihaksia saa aika tavalla käyttää, että saa jalat nostettua tarpeeksi ylös, ettei ala kompuroimaan 😀
Rasti 42
Kun päästiin rastille numero 42, piti tehdä loppumatkaksi reittisuunnitelma, koska meidän suunnitelma loppui tähän. Meillä oli vielä tunti aikaa, eli kaksi tuntia oltiin edetty, ja voimia hyvin jäljellä. Yksi suorasti täytyy aina hakea. Vähän se mua hirvitti, koska etukäteen tiedettiin, että suolta niitä paljon puhuttuja hirvikärpäsiä tällä seudulla löytyy. Ja siellähän niitä oli. Ei muuta kuin nopeesti hakemaan rasti ja takaisin kuivalle maalle.
Siitä sitten jatkettiin matkaa kohti pohjoista ja nappailtiin rastit matkalta. Kuulostaa tosi kevyelle 😀 Sitä se ei kuitenkaan ollut. Tässä vaiheessa on jo sen verran maastossa edetty, että kropassa alkaa tuntumaan. Ja niin pitääkin; siinähän tällaisen tekemisen suola onkin. Jos missään ei tuntuisi, tää ei olisi kuntoilua. Ihan vaan ulkoilemaan me ei näihin tapahtumiin lähdetä.
Ihan loppumatkastakin piti vielä vähän mittailla, mikä rasti kannattaa hakea ja ehditäänkö maaliin ennen kolmen tunnin aikarajan täyttymistä.
Nousua tuli välillä paljon ja ylämäet meillä on tapana tällaisissa karkeloissa kävellä. Sen verran ollaan opittu, että ihan turha juosta ylämäkiä, koska voimat ei riitä kunnon ylämäkijuoksuun. Kun kävellen etenee ylämäet, ylhäällä on yleensä hyvissä voimissa ja jaksaa lähteä hölkkäämään. Joskus mäet on niin korkeita, että saadaan mennä nelivedolla. Nyt ei ollut ihan niin jyrkkiä nousuja.
Monenlaista alustaa saatiin juosta: tosi pehmeetä kangasmaastoa, vähän suota, oli hyväkulkuista polkua, risukkoa ja soratietä.
Parisuhdeterapiaa maastossa
Tällaiset kestävyyskisat, joissa olosuhteet ei aina ole niin mukavat, on erittäin hyvää parisuhdeterapiaa. Kun molemmat on väsyneitä, jalkoihin sattuu ja on muutenkin epämukavaa, tulee hyvin testattua yhteinen huumorintaju ja se, miten toimitaan yhdessä tiukoissa tilanteissa. Lisäksi tällaiset tapahtumat opettavat kestämään epämukavuuksia. Kun rämmit pimeässä ja märässä kylmissäsi ja vaatteet kurassa, ei haittaa, vaikkei kaikki aina ole ihan tiptop. Tällaselle kaikkiin mukavuuksiin tottuneelle city-böördille on tehnyt todella hyvää lähteä mukaan maastotapahtumiin. Joskus nuorempana oli ihan hirveetä, kun lenkillä meni lenkkariin vähän jotain roskaa, nyt ei haittaa vaikka sielä olisi pieni käpy 😀
Aina kun näkee rastilipun ja juoksee rastille, se on pieni voitto.
Kun meillä tuli kaksi ja puoli tuntia täyteen, molemmat oli sitä mieltä, että nyt alkaa tuntumaan, että olisi tehty jotain. Siltikin sitä vaan jaksettiin edelleen juosta kohti seuraavaa rastia.
Viimeiseltä rastilta oli matkaa maaliin vähän yli kilometri. Se saatiin suurimmaksi osaksi juosta tiellä. Hyvä niin, koska yhtään liikaa meille ei jäänyt aikaa, kun Janne leimasi meidät maaliin. Matkaa meille tuli 21,7 km ja aikaa meni 2 tuntia 59 minuuttia 36 sekuntia eli luppooaikaa jäi ruhtinaalliset 24 sekuntia 🙂 Vaikka kisataan vain itseämme varten, silti aina katsotaan sijoitus verrattuna muihin. Sijoitus oli seitsemäs 42 partion joukossa. Ei siis ollenkaan huonosti.
Merkityksellinen paikka
Jämin Mini-Rogaining on meille erityisen merkityksellinen paikka. Vuonna 2011 osallistuttiin viiden tunnin kisaan. Kun oltiin juostu metsässä nelisen tuntia ja oltiin aivan loppu ja väsyneitä, Janne yllätti minut täysin. Hän kaivoi taskustaan sormusrasian ja niin siinä sitten mentiin kihloihin keskellä ei mitään. Loppumatka menikin sitten jalat irti maasta 😀