ADD tekee mut sellaiseksi, millainen olen
Kauheesti oon nyt punninnut tätä asiaa, että uskallanko tai jopa kehtaanko kirjottaa mun diagnoosista eli ADD:sta. Tulin siihen lopputulokseen, että miksi ihmeessä mun sitä pitäisi peitellä tai hävetä. Se on osa mua ja pikkuhiljaa alan ymmärtämään, että se on asia mitä pitäisi kantaa ylpeydellä. Toinen syy miks päädyin tästä kirjottamaan on se, että asiasta ei puhuta tarpeeksi. Puhumattomuus taas luo sen mielikuvan, että nepsyt eli neuropsykologiset sairaudet olisi jotenki häpeällinen asia.
Mikä ADD sitten oikein on?
Tähän alkuun voisin nopeasti tiivistää mitä lyhenne ADD oikeen tarkoittaa. ADD eli Attention Deficit Disorder on tarkkavuushäiriö. ADD itsessään on nii laaja, että se on vaikea tiivistää lyhyeen ”esittelyyn”, mutta näin karkeasti se vaikuttaa kaikkeen keskitymiseen liittyviin tekijöihin. Wikipediaa lainaten: ”ADD:n keskeisimpiä oireita ovat muun muassa oppimis- ja keskittymisvaikeudet ja toiminnanohjauksen häiriöt.” Oireet johtuvat aivojen energiavajeesta ja aivojen puuttellisesta verenkierrosta, joka johtaa hapen ja glukoosin puutteeseen.
Mun käsityksen mukaan myöskin dopamiinin (hyvänolonhormonin) tuotto ADD ihmisen aivoissa on vähäistä, mikä taas voi johtaa riippuvuksiin, impulsiivisuuten ja vaaran hakemiseen. Eli kaikkeen, mistä ihminen voi saada hyvänolontunteen. Jos nyt vielä vertauksen vuoksi uskaltaisin väittää, että normaalit nepsy aivot ovat lähimpänä ADD ihmisen aivoja silloin, kun ihminen on äärimmäisen väsynyt.
Minä ja mun kokemukset
Nyt sitten vähän musta ja mun kokemuksista. Kerron tässä nyt vaan pintapuolisesti omasta elämästä ja miten ADD muhun vaikuttaa, koska jos lähtisin tarkemmin muihin elämänosiin, tulisi tekstistä aaaivan liian pitkä. Elikkäs, heti ekana mulla tulee mieleen se, kuinka vaikeeta mulle on aloittaa tylsien asioiden tekeminen, eli esim. kotityöt.
Osaan todella hyvin lykätä asioita ja keksin aina muuta ”tärkeämpää” tekemistä. Mulla saattaa kestää jopa viikko vaatekaapin siivoomisessa, koska aina löytyy joku kiva vaate, mitä en oo hetkeen käyttänyt. Alan miettimään asukokonaisuuksia, ja taas on koko vaatekkaappi ihan sekasin. Koulussa ja kotona mulle oli tosi tärkeetä, että sain tehdä koulutehtävät omassa rauhassa, koska muuten en saanut mitään tehtyä kun aina joku hölisi, napsutteli kynää tai muuta vastaavaa.
”Superkeskittyminen”
Vaikka ADD-ihmisillä onkin vaikeuksia keskittymisessä, on ainakin mulla semmoinen kyky kuin ”superkeskittyminen”. Eli pystyn keskittymään mulle mielekkääseen tekemiseen niin paljon, että vaikka maailma räjähtäis mun ympärillä, en välttämättä hoksaisi sitä. Sen huomaa arjessa esimerkiksi sillloin, kun piirtelen ja poikaystävä kysyy, että käydäänkö kaupassa. Saatan vastata jotain, mutta aivoni eivät rekisteröi asiaa, enkä edes tajua, että minulle on jotain sanottu. Tykkään myös tehdä palapelejä ja saatan istua palapelin ääressä koko päivän, ja vasta illalla tajuan että olen täysin unohtanut syödä ja tehdä muut päivän askareet.
ADD:n negatiivisista puolista puhutaan paljon ja aina tuodaan esiin ne elämää vaikeuttavat asiat, vaikka ADD:ssa on myös paljon hyvää. On toki tärkeää, että myös niistä ”ei-niin-hyvistä” puolista puhutaan, että muutkin ihmiset ymmärtävät, miksi me nepsy-häiriöiset toimimme niin kuin toimimme. Mutta positiivisina puolina pidän sitä, että olen esimerkiksi todella taiteellinen ja rakastan ilmaista itseäni monella eri taiteellisella tavalla: askartelu, piirtely ja musisointi. Innostun myös helposti pienistäkin asioista, ja saan muutkin ihmiset innostumisellani heittäytymään mukaan.
Paljon ADD on vaikuttanut mun elämään niin positiivisesti kuin myös välillä negatiivisesti, mutta ei oo mitään järkeä tarttua niihin negatiivisiin puoliin, koska niitä löytyy kaikesta ja kaikista. Helpommalla pääsee, kun keskittyy positiiviseen ja kääntää myös ne negatiiviset puolet omaksi eduksi!
Äiti on myös kirjoittanut aiheesta vanhemman näkökulmasta. Äitin blogipostaukseen pääset tästä: ”Millasta on olla erityislapsen äiti?”