Taas uskalsin!
Mikä fiilis siitä tuleekaan, kun uskaltaa tehdä jotain sellaista, mitä ei ole ennen tehnyt. Fiilis on aivan uskomattoman upea. Itse tein sellaisia asioita kesällä 2021 kolmesti. Tässä niistä toinen. Myös edellinen blogikirjoitukseni koskee samaa aihetta. Siinä kerron, miten hienoa oli maastopyörällä polkea elämän ensimmäistä kertaa yli 215 kilometriä kotoa Ikaalisista Vaasaan.
Kainuun Rastiviikko 2021
Kainuun Rastiviikko on vuosittain pidettävä viikon kestävä suunnistustapahtuma jossain päin Kainuuta. Tänä vuonna se pidettiin Suomussalmella. Monena vuonna ollaan oltu Rastiviikolla koko perheen voimin, mutta tyttöjen jo aikuistuttua, ollaan oltu Jannen kanssa kaksin. Ikinä aiemmin mun mielessä ei ole ollut pienintäkään ajatusta, että uskaltaisin yksin lähteä kainuulaiseen metsään kartan kanssa. Kun aloitin huhtikuussa 2020 suunnistuksen harjoittelemisen kompassin käytön opettelemisella, ei mielessä todellakaan ollut lähtö kainuulaiseen metsään. Käy lukemassa blogikirjoitus, miten suunnistaminen silloin sujui 😀
Hullu ajatus pälkähti päähän
Ihan hullu ajatus tuli jostain mun päähän ennen tämän vuoden Rastiviikkoa. Tai ajatus tuli kyllä ensimmäisenä Jannen päähän, kun hän alkoi puhumaan, miten hyvä maasto siellä on ja miten mä siellä ihan varmasti osaisin suunnistaa. Hän siis uskoi mun suunnistajan kykyihin paljon enemmän, kun minä itse. Jonkin verran hänen piti mua kuitenkin vakuutella, ennenkö uskalsin ilmoittautua.
Ilmoittauduin kuntosarjaan. Siinäkin olisi ihan tarpeeksi jännittämistä. Saahan kuntosarjalaisetkin omat numerolaput. Kaikkein jännittävintä olisi kuitenkin se, että kartan saa vasta lähtöpaikalla eli siihen ei voi millään tavalla etukäteen tutustua. Miten ihmeessä löytäisin edes ekalle rastille?
Kävin moneen kertaan lukemassa netissä olevia ohjeita, ja silti ensimmäisenä suunnistuspäivänä Jannen piti mua ohjeistaa.
Miten täälä toimitaan?
Ensimmäinen suunnistuspäivä koitti. Vaikka en ollutkaan kilpasarjassa, vatsassa oli perhosia. Ohjeet olin netistä lukenut, mutta en silti tiennyt, miten pitäisi toimia. Jannen kanssa käytiin katsomassa kuntosarjalaisten lähtöpaikka. Siitä vain rohkeasti muiden innokkaiden kanssa jonoon. Tarkkailin koko ajan, miten edessä olevat toimii, että osaisin sitten, kun oma vuoro tulee.
Vihdoin tuli mun vuoro. Edessäni seisoi virkailija, jolla oli kädessä kannettava tietokone. Hän kysyi minkä radan aion käydä suunnistamassa. Olin jo etukäteen ajatellut, että C-pitkä (helppo, noin 5 km) on mulle sopiva. Kysyin häneltä, mitä mun täytyy tehdä ja hän neuvoi laittamaan kortin lukijaan, jolla nollataan emit ja sen jälkeen ottamaan kartan oikeasta ämpäristä.
Yhdeksän ämpäriä
Ämpäreitä oli rivissä yhdeksän kappaletta: A-, B- ja C-radat ja jokaisesta radasta lyhyt-, pitkä- ja ultramatka. Nappasin C-pitkästä kartan ja kauhistuin! Kartta oli kokoa A3! Miten ihmeessä löytäisin kartasta juuri sen paikan, missä me nyt oltiin? Ei apua, sitä en ollut osannut Jannelta kysyä! Enhän mä tiennyt yhtään, miten kartta on oikein päin! En tietenkään älynnyt katsoa kompassia ja kääntää karttaa kompassin suuntaisesti. Oli niin paljon kaikkea muutakin ihmeteltävää 😀
Siinä sitten aikani seisoin ja ihmettelin. Lopuksi hoksasin, että lähden jotain rastiviivaa seuraamaan, kunnes tulen kolmion kohdalle. Ja löytyihän se lopulta. Huh, mikä helpotus! Siitä sitten vaan suuntaa ottamaan ekalle rastille ja mars juoksuksi.
Suunnistamisen riemua
Ai, että sitä iloa, kun pääsi ihan oikeasti suunnistamaan kainuulaiseen metsään. Kuuma oli, lämpötila huiteli 29 asteessa. Metsässä oli paljon suunnistajia ja paljon rasteja. Mun piti tehdä töitä sen kanssa, että keskityin vain omaan suunnistamiseen. Rastejakin oli paljon metsässä ja oikein piti pinnistellä, etten olisi käynyt tarkistamassa jokaista näkyvillä olevaa rastia, että onkohan se oma vai ei.
Kun löysin viimeisen rastin ja lähdin juoksemaan kohti maalia, olo oli aivan uskomattoman hyvä, ja hikinen 😀 Vielä piti muistaa leimata maalintulorastilla ja tarkistaa, että juoksee oikeasta portista maaliin. Hirveesti kaikenlaista muistettavaa ensikertalaiselle. Kun pääsin maaliin ja emitin tarkistuksen jälkeen oli selvää, että sain hyväksytyn suorituksen, olin kuin Naantalin aurinko. Aivan mahtavaa!
Kuten nassusta näkee, maalisuoran päässä riemu on ihan käsin kosketeltavissa 🙂 
Oikeasta portista maalisuoralle.
Seuraavat lähdöt helpommin
Rastiviikon aikana oli neljä suunnistuspäivää. Seuraavaa suunnistusta varten pyysin Jannea neuvomaan, miten ihmeessä löydän kartalta sen paikan, mistä lähden suunnistamaan. Voin sanoa, ettei todellakaan ole helppoa alkaa etsimään A3-kokoiselta kartalta pientä kolmiota, kun et yhtään tiedä, missä päin karttaa seisot. Totta kai se on ihan lasten leikkiä tottuneille suunnistajille, mutta tällaselle ensikertalaiselle todella hikinen paikka 🙂
Seuraavat lähdöt olivatkin sitten helpompia, kun tiesin jo paremmin, miten lähdössä toimitaan ja miten löydän kartalta paikan, mistä lähteä suunnistamaan. Into, ilo ja riemu rastien löytymisestä oli jokaisena suunnistuspäivänä yhtä suuri. Viimeisenä päivänä otin C-ultrapitkän radan. Mun mielestä se ei ollut todellakaan mikään ultrapitkä, reilut 10 kilometriä. Tokihan maastossa matkat ovat paljon rasittavimpia, kun tiellä tai edes polulla.
Ei ollut riemulla rajaa
Viimeinenkin suunnistus meni omasta mielestä aivan loistavasti, kun pääsin maaliin ja sain hyväksytyn suorituksen. Vaikka olin juossut reilut 12 kilometriä metsässä liki 30 asteen lämpötilassa, hypin riemusta ja ilosta, kun olin uskaltanut lähteä Rastiviikolla suunnistamaan, ja vieläpä saanut jokaisena päivänä hyväksytyn suorituksen. Sitähän tunsi itsensä melkein oikeaksi suunnistajaksi 😀
Loppuun ei voi muuta kuin todeta: Miten hyvä fiilis tuleekaan, kun uskaltaa tehdä jotain sellaista, mitä ei ole ennen tehnyt. Kokeile vaikka, se kannattaa 😀