Istun pitkästä aikaa kirjoittamassa blogia meidän pikkuisen ruokapöydän ääressä. Mielessä on ollut, että kirjoitan siitä, miten hyvä fiilis tulee, kun uskaltaa tehdä jotain sellaista, mitä ei ole ennen tehnyt. Enkä nyt puhu mistään maailmankaikkeuden historiaan vaikuttavista asioista, vaan ihan pienistä, omaan elämään ja hyvinvointiin vaikuttavista asioista.
Tässä kohtaa, kun vuoden pimeä jakso on ihan juuri ovella (ja se on todella pimeä täällä meillä), on kiva kääntää katsetta inasen taaksepäin ja muistella kesän kohokohtia. Tässä kirjoituksessa kerron yhdestä kohokohdasta.
Onnistumisesta mahdottoman hyvä fiilis
Kesä oli ihanan lämmin ja paljon kivoja juttuja tuli tehtyä, mutta muutamasta tehdystä jutusta kesä jää erityisesti mieleeni. Toteutin kolme sellaista asiaa, joita en ollut ennen tehnyt, mutta joiden onnistumisesta tuli aivan mahdottoman hyvä fiilis.
Meillä on tänä vuonna lähipiirissä ollut suurta surua, ja myös se osaltaan vaikuttaa siihen, että entistä enemmän painotan elämässäni asioita, joita ihan oikeasti haluan tehdä. Mietin aika paljon myös sitä, kenen kanssa haluan aikaani viettää.
Yksi suurimmista ilon aiheista itselle on liikunta ja ulkona oleminen. Se on oikeastaan mun kivijalka. Jos en pääse liikkumaan ja ulkoilemaan, mikään muukaan ei suju ja voin huonosti. Päätä ja kroppaa pitää välillä tuulettaa, kuten olen niin monesti ennenkin todennut. Tässä linkki yhteen aihetta koskevaan blogikirjoitukseeni.
Pitkäaikaisen haaveen toteutus: pyöräretki Vaasaan
Kesäloman aloitin pyöräretkellä Vaasaan. En tiedä, miksi tämän asian toteuttamiseen meni näin monta vuotta. En vain ole uskaltanut tosissani tarttua asiaan ja lähteä polkemaan.
No joo, vaatiihan se jonkin verran reittisuunnittelua, aikaa, suht’ hyvän sään ja hyvän polkupyörän, että viitsii lähteä polkemaan Ikaalisista Vaasaan pienempiä teitä pitkin. Pituutta pyöräretkelle arvioin tulevan noin 200 kilometriä. Jos olisin lähtenyt polkemaan ihan vaan kolmostietä pitkin, karttaa en olisi tarvinnut ollenkaan ja matka olisi ollut jonkin verran lyhyempi. En kuitenkaan halunnut polkea valtatietä pitkin, koska kolmostiellä on ihan minimaalinen piennar ja pyöräilijöiden inhoama karhennus reunaviivan päällä.
Sade ja tietyö
Omasta pihasta lähdin seitsemältä aamulla ja aurinko pilkisti iloisesti pilvien takaa. Kun olin ajanut 1,5 kilometriä, alkoi sataa. Ensimmäiset kolme tuntia satoi; välillä vähän hiljempaa ja välillä vähän kovempaa.
Toinen kurja yllätys tuli heti Parkanon jälkeen, kun ajoin kohti Karviaa. Olin juuri ehtinyt ajatella, että nyt on kivaa alkaa vaihteeksi polkemaan asfalttitiellä ja painella vaan suoraa eteenpäin, kun megasuuri tietyö tuli vastaan. Ajoin noin 10 kilsaa asfaltin pohjamurskeella, niillä nyrkinkokoisilla kivenmurikoilla. Tärinä oli hitaasta vauhdista huolimatta niin kova, että rungossa kiinni ollut kello, jolla mittasin matkaa, tipahti johonkin, enkä sitä enää löytänyt. Ja tietenkin vettä tuli koko ajan.
Pikkasen siinä tuli mieleen, että onkohan tää nyt ihan järkevää. Pohjalaisella päättäväisyydellä kuitenkin päätin, että poljen Karviaan ja mietin siellä järkevyyttä uudelleen.
Kyllähän mä itseni tunnen ja tiesin, etten käänny kotiin, koska vihdoin olin päässyt matkaan. Karvialla (vai Karviassa?) pysähdyin kahville ja lämmittelin hetken leipää syöden. Sade loppui ja kahvipaussin jälkeen jatkoin matkaa liki aurinkoisessa säässä.
Fiilis oli aivan mahtava, kun aurinko alkoi paistamaan ja kilometrit taittui. Monenlaista katseltavaa ja kivoja pysähdyspaikkoja matkalla tuli eteen. Upeita maisemia, ihania pohjalaisia maalaistaloja ja pihapiirejä tuli nähtyä.
Sääkin oli loppujen lopuksi aurinkoinen ja tosi kesäinen ja Vaasaan päästyäni nassusta näki, että on tullut ajettua kohti laskevaa aurinkoa 🙂
14 tuntia, 215 kilometriä
Matkaa meni harhaan ajamisten ja pysähdysten kanssa 14 tuntia ja kilometrejä tuli noin 215. Olo oli ihan mahdottoman upea, kun tulin Sundomin sillan päähän ja näin Vaasan. Ihan siinä herkistyi ja mielessä kävi, että ”olinpa mä reipas” ja ”jumankauta, mä pystyin tähän”.
Merikotka-patsaalla piti tietenkin ottaa kuva ja fiilis oli sellainen, että hypin hetken riemusta ohikulkijoiden naureskellessa minulle. Siitä sitten suuntasin reilun kilometrin matkan mamman luo, jossa oli iltapala odottamassa ja sänky pedattuna matkalaista varten.
Miltä mahtaa seuraavana päivänä tuntua?
Aikaa Vaasassa oloon ei juurikaan ollut, vaan seuraavan päivän iltapäivänä piti jo lähteä kotia kohti. En voinut etukäteen tietää, miltä jaloissa ja kropassa näin pitkän pyöräilyn jälkeisenä aamuna tuntuu. Oli täysi arvoitus, pääsenkö sängystä ylös, onko jalat ihan makaroonia, onko kroppa hellänä ja pystynkö polkemaan metriäkään seuraavana päivänä.
Turhaan olin tätäkin pelännyt. Totta kai kropassa tuntui väsymyksenä eilinen pitkä pyörämatka, mutta hyvin pystyin polkemaan osan matkaa takaisin kotiinpäin. Jos ei olisi ollut kiire pyykkäämään ja pakkaamaan edessä olevalle Kainuun Rastiviikon reissulle, olisin takuulla polkenut kotiin saakka. Nythän jo tiesin, että pystyn siihen 😀
Seuraavana päivänä ajoin ”vain” 100 kilometriä tasaisen pohjalaisen maiseman halki. Janne sovitusti kävi mut hakemassa Kauhajoen ABC:ltä ja loppumatka meni leppoisasti autossa.
Miksi juuri Vaasaan?
Vaasaan poljin siksi, että olen alunperin vaasalainen. Muutin vuonna 1996 Tampereelle ja melkein siitä lähtien olen miettinyt, ja monelle kaverille ääneenkin sanonut, että olisipa hienoa joku päivä polkea Vaasaan.
Niin hyvä fiilis pyöräretkestä jäi, että seuraavalla viikolla kävin ostamassa laminoidun Suomen matkailukartan. Tämä ensimmäinen pidempi pyöräretkeni ei siis jää viimeiseksi.
Loppuun ei voi muuta kuin todeta: Miten hyvä fiilis tuleekaan, kun uskaltaa tehdä jotain sellaista, mitä ei ole ennen tehnyt. Kokeile vaikka, se kannattaa 😀